Odotan pelastusta ku nousevaa aurinkoa, vaikka mä tiedän ettei pelastusta koskaan tule. Auringosta mä en tiedä, mut mä pelkään. Pelkään että joku aamu mä en enään herääkkää, en näe sitä miten aamuaurinko maalaa kaiken kullanväriseksi ja antaa voimia seuraavaan päivään.
Rakas ystävä, tiedäthän että tulen vielä luoksesi. Sinä olit se, joka antoi värit maailmaani, joka auttoi minua elämässä eteenpäin. Sinä olet osa sieluani, seuraan jalanjälkiäsi, mut minne ne jäljet vie. Me ollaan yhtä, mä en vaan löydä sua enää.
Muistan kun olit mun vieressä, maattiin vierekkäin katse kohti taivasta ja kaikki oli täydellistä hetken. On yhä sellaisia päiviä kun makaan ja katson taivasta, niin kuin me teimme silloin.
Kun katsoit silloin taivasta kanssani, arvasitko miten käy?
Arvasitko löytäväsi itsesi sieltä? Toivon että kun joku ilta katson taivasta, katsot mua takasin.
Tiesitkö, rakas ystäväni, että olen kokenut sen mitä ei ikinä pitänyt.
Tiesitkö, että rankin asia elämässä on tietää epäonnistuneensa.
Tietää, ettei mitään ole enään tehtävissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti